Omaa aikaa
Tällä viikolla olen saanut nauttia kotona olosta.
Tehdä kotihommia, kirjoittaa blogia, hoitaa koiria.
Hengittää.
Olen saanut, tai no, joutunut olemaan itsekseni.
Mika on tehnyt pitkääkin päivää ja välillä on ehtinyt tulla jopa ikävä.
Mä en edelleenkään ole ihminen, joka viihtyy pitkään yksin, ainakaan hiljaisuudessa, ilman musiikkia tai mitään ns. taustahälyä.
Yleensä jopa kirjoittaessa soi Spotifyn Daily Mix tai oma soittolista.
Omasta ajasta pitäisi osata nauttia.
Joko mä vain olen luontaisesti vilkkaampi ihminen, tai sitten en oikein osaa rauhoittua.
Tai sitten en ole vielä täysin nollannut viiden kuukauden työrupeamaa, kun kokoajan pitäisi olla jotain pientä puuhaa.
Toki päikkärit on olleet aika jees muutaman kerran.
On vain hassua, että vaikka olisikin hoitanut ne ns tärkeät asiat, kuten päivittänyt blogin tai pessyt ja laittanut pyykit, huolehtinut pennun ruokinnan ynnä muut, niin silti välillä koen että pitäisi aina vain tehdä jotain, eikä tälläisestä pienestä puuhailusta ensinnäkään saisi tulla väsy.
Pitäisi jostain syystä olla niin kovin tehokas, vaikkei ole mitään sen kummempia velvollisuuksia.
Onko tämä nykyaikaa?
Kokoajan pitäisi tehdä jotain, ihan vain ollakseen kelvollinen?
Vaikka olisi lomalla, sitä ottaa syyllisyyttä niinkin oleellisesta asiasta, kuin levosta.
Olen joskus saanut osakseni "Eihän sun työ ole edes raskasta"
Hoplopissa töissä ollessani joku kuvitteli, että me vain leikitään lasten kanssa siellä, vaikka se ei ollut sinnepäinkään, mitä sielä tehtiin.
Todellisuudessa päivän päätteeksi haisi rasvakeittimeltä ja paskalta ylipäänsä, kaikesta siivoamisesta ja hääräämisestä esim kuumassa keittössä.
Iltaisin mun korviin sattui fyysisesti oltuani päivän hirveässä metelissä.
Ja hiljaisenakin päivänä taustahäly oli aina päällä.
Askon hiljaisempina päivinähän me vain käkätettiin työkavereiden kanssa.
Sitten oli niitä päiviä, kun meinasi mennä ääni ja taju, kun et ehtinyt asiakkaiden palvelemiselta juoda tai käydä edes sillä ihan lakisääteisellä tauolla.
Sitä saattoi eräskin työkaveri olla useammankin tunnin kiinni asiakkaissa, ihan samoissa ihmisissä, kyllä, useamman tunnin.
Kaikki ei aina ole sitä, mitä voisi luulla.
Luin jostain ohimennen otsikon "Se menestyy, joka osaa myös levätä" tai suurinpiirtein näin, siinä on vinha perä. Kaikki meistä jaksaa puurtaa jonkin aikaa, toiset jaksaa ylipäätään enemmän kuin toiset. Itse koen, että rasitun henkisesti aika herkästi, tiedä sitten onko se jotain erityisherkän ihmisen taakkoja, mutta siltä se tuntuu.
Tulee mieleen Cheekin biisi "Keinu", joka toki aukesi mulle vasta Vain Elämää- ohjelmasta, kun en kyseistä artistia muuten ole kuunnellut.
Herkkä ihminen rasittuu herkemmin, kokee elämän heitot intensiivisemmin, ottaa itseensä rankemmin, esim asiakaspalvelualalla, jolla itsekin olen ollut, on välillä väkisinkin näitä törmäyskursseja. Palautetta tulee ja toisinaan käy niin, että vaikka yritit parhaasi, se ei riitä toiselle osapuolelle. Otat sen itseesi ja annat sen masentaa. Tai otat opiksesi ja porskutat eteenpäin. Tai ajattelet "vitut sekään mitään mistään tiedä, idiootti" Ja jatkat menemään ego ehjänä.
Meitä on niin valtavan moneen junaan.
Nyt taustalla soiva Deep Focus-lista on ihanan tyynnyttävä. Jade nukkuu lattialla mun oikealla puolella. Vain pentu puuhastaa omiaan, sekin jo hiukan unisena ja muuten ei kuulu kuin näppäinten näpyttelyä, tässä hetkessä on jo itsessään omanlaisensa rauha.
Ei ole kiire minnekään, ei tarvitse edustaa, ei tarvitse miellyttää ketään.
Haluan edelleen oppia nauttimaan rauhasta. Hetkestä ilman taustahälyä, levätä ilman syyllisyyttä, ottaa lomasta kaikki irti tekemättä mitään ihmeempiä.
Olla läsnä tässä ja nyt.
Joka päivä ei tarvitse saavuttaa suuria.
Joinakin päivinä voi vain olla.
Ja se on ihan fine.
