#elämähaltuun2017 - Paluu astialle

Noniin.

Nyt kun elämässä on asiat aikalailla mallillaan, niin on hyvä pikkuhiljaa palautella mieleen, mitä mulla oli tarkoitus saada aikaan tänä vuonna. Mun onneks vielä on aikaa, haha.

Ja joo, siis onhan tämä nyt oikeasti paljon isomman mittakaavan asia, kuin vain tämän vuoden.

Vaikeinta on aina ollut syöminen, tai siis nimenomaan se terveellisesti ja monipuolisesti syöminen. Tai jos saakin aloitettua, niin ei sitten millään saa pidettyä kiinni. Kun saisikin edes sen verran, että hommasta tulisi rutiinia, mutta ei.

Kaikkihan tietää, että (etenkin uusi) parisuhde lihottaa, se on vain fakta.

Onnellinen parisuhde ymmärtääkseni etenkin.

Mutta se on osa sitä onnellisuutta mihin oon pyrkinyt, se, että vaikka onkin tullut herkuteltua aivan ruokottoman paljon liikaa, oon silti onnellinen ja mieheni mielestä kaunis, eikä hän mitä ilmeisimmin muuttaisi mitään. 

Tietysti hän on pahoillaan, kun oma paino ja kroppa tuottaa mulle ahdistusta, mutta hän ei näe mua sellaisena, kuin mitä itse pahoina päivinä näen.

Paradoksi on siis siinä, että olen samaan aikaan nyt onnellisimmillani koko elämässäni ja samalla kuitenkin taas isoimmillani, mitä tulee kroppaan ja painoon. Ja toisina päivinä se syö sitä onnea.

Näytän kyllä hyvin erilaiselta kuin 2012 keväällä, jolloin olin tosi iso, mutta silti paino ja ulkoinen olemus on tuottanut suuren määrän mielipahaa.

Nuo kuvat siis huhtikuulta -12

Enimmillään noihin aikoihin paino ehti käydä niinkin isoissa lukemissa kuin 81,5

kun taas nyt luvut ovat roikkuneet 79 tienoilla jo hetken. 

Iso vaikutus on luonnollisesti vaatteilla. Työvaatteet olivat jo alkuun aika tyköistuvat, mutta loppua kohden ne oli ihan hirveät pitää päällä ja onnistuin jopa housut rikkomaan, niihin tuli klassinen sisäreiden ammottava reikä, heh.

Paidat olivat kamalan tiukkoja, mutten viittinyt enää toista kertaa pyytää uutta, (ensin tulleet 38 koon paidat olivat ihan jäätävän pieniä! 40 sittemmin vähän väljempi, muttei kyllä yhtään liian iso) koska niiden tilaamisen jälkeenkin kesti pitkään että ne tulivat, ja koska tiesin sopparin loppuvan, sinnittelin vaan ja surkuttelin asiaa kavereille.

Onneksi naiset mitä useimmin saavat ja antavat toisilleen vertaistukea, mitä tulee näihin paino- ja kroppa-asioihin.

Ne kamalat työhousut...

VS omat urheilutrikoot, pienoinen ero jaloissa, haha!

(Noi selfiethän oli tosiaan niitä Mikalle lähettämiäni "Nyt töissä" -tyyliin, heh)

Mutta

En silti noissa kuvissa näytä ollenkaan niin isolta, kuin mitä noissa aiemmissa, painoeron ollessa kuitenkin todella pieni!

Näissä kuvissa mulla oli vaatekriisi ja tosi surkea olo ja mieli, en enää muista mihin olin menossa, mutta nämä lähti Mikalle, kun kaipasin lohtua siitä, miltä näytän. Luultavasti olin menossa ulos syömään tms ystävän/ystävien kanssa

(Anteeksi taustalla näkyvä roina, kuten joulukuusi! Mun vanha huone vanhempieni luona on niinikään varasto, heh)

En tällä hetkellä edes omista päällemahtuvia farkkuja, (ne ainoat mahtuvat meni rikki samoin kuin työhousut jo aikapäiviä sitten) enkä pahemmin vapaa-ajalla käytä muita kuin urheilutrikoita, tai kotona ollessani valtavan löysiä kolitseja. 

Jonnekin lähtiessä puen yleensä legginssit ja jonkin paitamekon, jotta olisi mahdollisimman mukava olla.

Työkaverilta saatu hieno ihana takki! Ensimmäinen kysymys sovittaessa oli "Mutta enhän mä näytä vielä isommalta kuin oon kun tämä malli on tämmöinen?"

Päänvaivaa aiheuttaa myös ulkovaatteet ja ihmekös tuo, jos kokee itsensä vielä suuremmaksi kuin on, kun joutuu käyttämään liian pieniä vaatteita. 

Väkisinkin ne kiristää. Mä vaan oon ollut niin köyhä, että en ole pystynyt uusimaan etenkään ulkovaatteita. Ulkovaatteet on kalliita!  Ja rahanmenoa on kyllä muutenkin ollut ihan riittämiin, niinikään kriittisempiinkin asioihin.

Tiukka on ulkoilutakki, kun se on ostettu monta vuotta sitten, jolloin olin paljon pienempi. Lisäksi alemmassa kuvassa on turvotuspäivä ja maha on valtava pallo. Vielä kun huppari piti olla alla, oli varmasti vetoketju kovilla, hups.

Vaikeinta mulle on näissä asioissa on kohtuus, koska joko ruoskin itseäni ihan hirveästi jos ja kun syön jotain, vaikka olin juuri päässyt sanomasta, että nyt riittää, tai sitten annan itselleni ihan liikaa löysää ja herkuttelukierre senkuin jatkuu.

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Onko se se sokerikoukku? Onko se jokin syvempi henkinen / psyykkinen ongelma, joka on kehittynyt vuosien laihdutusyrityksistä? Onko se ulkoinen, esim somesta tai mediasta omaksuttu ongelma? Vai onko se vain itsekurin puutetta?

Tuntuu todella vaikealta löytää niinsanottua kultaista keskitietä. 

Usein kuulen suustani tulevan seuraavanlaisia "lupauksia"

"No, jos mä syön herkuista vain jäätelöä"

Tuloksena kolmena peräkkäisenä iltana 500ml Ben & Jerry'siä

"No, ensi viikolla sitten ei mitään. 

Eikä tää kuivakakku ees oo herkkua, sitä ei lasketa"

Arvaatte varmaan mitä syön juuri välipalaksi :'D

"No mutta pizza on kuitenki aikalailla ruokaa.

Nää makkaraperunat on kuitenki tehty kotona, niin se ei oo niin paha"

Niih.

Toki mun mielestä on parempi syödä jotain sitten oikeasti ruokana, kuten nyt se pizza, kun kahmia kaupasta hirveät määrät herkkuja vain telkkarin katsomista varten.

Nyt kuitenkin olen miettinyt, josko koitan ensin vähän pehmeämpää otetta, kun yleensä noi liian radikaalit päätökset kaatuu juuri niihin sortumisiin, kun vaatii yhtäkkiä itseltään ihan liikaa.

Jos mä nyt sitten pidän sen jäätelölinjan, mutta ostan vain niitä pieniä pikareita, eli vähennän edes määrää, mutten joudu heti luopumaan kaikesta. 

Loppuviimein, onhan tässä aikaa oppia ja ottaa osumaa.

Onhan se nyt kuitenkin inhimillistä.

Eiks pääasia ole kuitenkin olla onnellinen?

Siinä sivussa voi yrittää yhtä sun toista, onnistua tai olla onnistumatta, kunhan kuitenkin yrittää ja yrittää oikeista syistä.

Onnekseni olen kuitenkin päässyt jo niin pitkälle, ettei paino määritä enää, olenko onnellinen vai en, enkä enää pyri obsessiivisesti johonkin tiettyyn painoon tai kokoon. 

Sen olen oppinut, ettei se paino vähennä rakkauden määrää, jota annan ja saan. 

Ei pätkääkään.